Vaan kuinkas sitten kävikään.: Elämäni koirat 3/5: Siiri.

Tuli aika hankkia uusi koira. Harrastuskoira. TYÖkoira. Koira jonka kanssa pelastuskoirapuolella voisi edetä kohti oikeita etsintätehtäviä. Koira jonka motivaatio tehdä etsintätyötä ei riippuisi etsittävän dementikon mukaan pakkaamasta keksivarastosta tai maaston vaativuudesta tai alueella liikkuvan riistan houkuttelevuudesta. Päätin hankkia bordercollien. Ehkä nuo maatilojen konehalleissa luikkivat mustavalkeat hiipivät sydämeen, kun harhailimme opiskeluaikoina saarivaltion syrjäseuduilla -ei rotu silloin kovin yleinen peräpohjolassa ollut. Ehkä rodun lumo liittyi rakkauteen vihreää saarta kohtaan. Oli miten oli, selasin Foylesista ostamani rotuteoksen kannesta kanteen ja tunsin olevani valmis. Pentuekin oli valmiiksi katsottuna, kun kliinisen opettajamme bc:lle oli tulossa pennut. Vaan sitten ei näitä pentuja ikinä tullutkaan ja useiden sattumusten puututtua peliin, ei meille tullut mustavalkeaa vaan brindle, ei bordercollieta vaan mudi.

Janne ja Siiri.

Siiri ja Feri Sipoossa.

Kuka ikinä on omistanut unkarilaisen paimenkoiran tietää, että "kerran mudi, aina mudi" hokema saattaa kääntyä myös muotoon "kerran mudi, ei enää ikinä toista vaikka taivas tippuisi niskaan". Minä kuuluin jälkimmäiseen porukkaan; olin astumassa kohti elämäni hankalinta, haastavinta, kiehtovinta ja raskainta koiran omistajuutta. Mudi on koira, jota pitää rakastaa. Se on kovaääninen, kiihkeä, temperamenttinen ja huumorintajuinen. Ja minun mudini oli tämän lisäksi terävä, pidättyväinen ja vailla itsehillintää. Mudien omistajat olivat myös varsinainen omituisten otusten kerho; joukkoon kiharaisten palveluskuntaa tuntui mahtuvan taiteellisia, lahjakkaita, ihania, anteliaita, uskollisia ja umpihulluja ihmislajin edustajia. Joillekin mudin omistajista rodun harrastaminen tuntui lähentelevän uskonnon harjoittamista. Yhdistyksen kokoukset muistuttivat heimosotaa ja niitä johdettiin yhdistyslainsäädäntö toisessa, rotumääritelmä toisessa kädessä. Koirien omistajista lähti yhtä kova meteli kuin koiristakin -ja kokoontumisissa oli myös yhtä suuri todennäköisyys tulla purruksi. Sain tämän koiramuistelohaasteen Siirin edesmenneen Esteri-tädin omistajalta Minnalta. Minna on viisaasti todennut "Jos haluat selviytyä elämästä helposti, hiljaisesti ja huomaamattomasti, älä hanki mudia." Totta joka sana. Itse voisin lisätä, että uutta en hankkisi, mutta yhdestäkään mudin elämääni tuomasta ihmisestä en luopuisi.

Siiri käyttäytyi kuin villieläin, näin se tönötti kun se tarkkaili jossain kaukaisuudessa uhkaavasti liikkuvaa kanssalenkkeilijää. Valmiina tarvittaessa sinkoamaan tuulennopeudella tekemään selväksi, kenelle Kallvik kuului.

Uimista hienompaa oli veteen sinkoaminen.

Siiri syntyi Savonlinnassa Kokkosen Tuijan Sesin kolmanteen pentueeseen, kolmen pennun erinomaisen kovaääniseen sakkiin. Kaksi pennuista oli tosi oudon värisiä, sellaisia likaisen kukertavia. Vain yksi oli sen ajan kriteerein kelvollinen eli musta. Sai ne olla valkoisiakin, muttei kukaan ollut, eikä taida olla kovin usein edelleenkään, vaikka rotumääritelmässä sallittujen värien lisäännyttyä on yhtäkkiä mustavoittoisesta rodusta tullut varsinainen sateenkariperhe. Pentuja matkustettiin asiaankuuluvasti katsomaan niiden ollessa neliviikkoisia ja vietimme Marjon kanssa tiiviin päivän valitessamme omiamme. Tai minä se kai valitsin ja Marjo sai tyytyä siihen mikä jäi hänelle. Soitin siipalle valinnantuskassani, että tykkään tästä hassusta kukertavasta enemmän, mutta se ei kyllä sitten ole korrektin värinen. Siippa vastasi, että Melodya saa kaupasta, ota se mistä tykkäät. Ja niin tehtiin ja saatiin molemmat -Marjo ja minä- ne mistä tykkäsimme.

Vimma ja Siiri.

Seitsemän viikkoa mudipalleroa.

Onnellinen kasvattaja; viekää ne jo pois! :)

Pennut haettiin kuukautta myöhemmin kotiin ja saimme tällä ikimuistoisella matkalla esimakua tulevasta. Siiri kirkui kuin syötävä. Se kirkui kun se laitettiin häkkiin ja se kirkui kun se otettiin sieltä. Ylipäätään, se kirkui seuraavat viikot suoraa "kurkkuani leikataan" huutoa aina, kun se oli tyytymätön olotilaansa. Varsinkin se kirkui, kun se laitettiin häkkiin. Ja uskokaa, yritin hyvällä ja yritin pahalla ja yritin päälläni seistenkin. Vietin hermoja repivät viikot miettien, mitä olin mennyt tekemään. Myöhästyin melkein töistä, kun pentu päätti, ettei se aio olla sylissäni vaan rimpuili ja puri. Ja kirkui. Myöhästyin joka ikisestä sovitusta koiratapahtumasta odottaessani autossa käsi häkin rivalla, että pentu lakkaisi kirkumasta, että voisin avata häkin oven. Olin melkein menettämässä toivoni ja kuuloni, kun se yhtäkkiä lopetti. Eikä koskaan maailmassa ikinä enää vastustellut käsittelyä, häkittämistä tai kynsien leikkaamista. Kuin se olisi yhtäkkiä sanonut "hyvä on sitten, olkoon menneeksi, näin on sitten päätetty". Oli sen yhteiskuntakelpoiseksi kouluttaminenkin aika moinen projekti. Eikä siitä projektista valmista tullutkaan; vielä viimeisenä elinpäivänäänkin se olisi karannut sanomaan suorat sanat sille samalle tutulle saksanseisojalle, joka meitä vastaan joka aamu käveli, ellei olisi ollut remmissä.

Minustakin tulee isona mäyräkoira.

Pöperöpää.

Hannan möksällä.

Pikku hyeena ja nouseva ukkonen.

Äidin kanssa kohtaamiset noudattivat aina samaa kaavaa.

Koko Siirin aikuisiän yritin saada tätä samaa kuvaa tässä samassa paikassa; ajatuksena teettää taulut rinnakkain. Ei onnistunut. Elukka huomasi, että mulla on agenda.

Paljon Siirin kanssa tehtiin väärin. Siihen aikaan vallitsi mudistaniassa konsensus, että mudi on kova. Sitä hoettiin aamusta iltaan. Mudionkova, mudionkova, mudionkova. Sirkkulin terävyyttä, pidättyväisyyttä ja vilkkautta tulkittiin kovapäisyydeksi ja koira parka maksoi kovan hinnan omistajansa oppirahoista. Pelastuskoiratouhut vaihtuivat pk-puoleen ja väänsimme Siirin kanssa hakuryhmässä ja jälkimetsässä kauemmin, kuin olisi ollut viisasta. Virpi pelasti minut lopulta runnomasta suhdettamme konkurssiin, sillä ei Siirin luonteisesta koirasta olisi ollut pelastuskoiraksi, saati palveluskoiraksi. Tuija tuuppasi meidät Annen hoteisiin ja niin minä, joka olin huvittuneena hymähdellen katsonut HIHS taukonumerona esitettyä koirahyppelyä, huomasin harjoittelevani kerran viikossa agilitya. Osallistuinpa Siirin kanssa maajoukkuekarsintoihinkin. Vaikka ei me koskaan mitään mainittavaa menestystä saatu, niin Siiri opetti minut agitavoille ja tutustutti lajiin, joka on liimautunut sieluuni kuin kärpäspaperi. Ei siitä taida kokonaan päästä eroon koskaan.

Sundsvall, Ruotsin maajoukkuekarsinnat.

Agiserti Ruotsinmaalta.

Agirotujoukkue vuonna keppi ja nännikumi.

Mikkelissä kisaamassa.

Jäljestyshommia.

Eka ja vika näyttely. Luvattiin tuomarille, ettei tula enää ikinä jos antaa sinisen narun. Antoi ja toivotti meidät sinne missä ei mudiluokkia näytelmissä järjestetä.

Siiri ei ollut laumakoira, mutta eli koiralaumassa koko ikänsä. Se teki Sirkka-Liisan kanssa elämisestä välillä hermoja repivän kokemuksen. Siiri kunnioitti Ellaa, muttei kaihtanut riitaa sen kanssa. Tappelun jälkiä paikkailtiin ajoittain, kummastakin koirasta. Siirin ja Ellan väliset tappelut olivat kuitenkin tasaväkisempiä toisin, kuin Siirin Almaan kohdistama suoranainen koulukiusaus. Viisaat koiraihmiset sanovat, etteivät koirat tunne inhimillisiä tunteita, mutta sanokaa mitä sanotte, Alma oli Siirin mielestä typerä ja kanamainen jaloissa pyörivä toimintakyvytön blondi joka ansaitsi tulla mobatuksi. Siinä vaiheessa, kun Alman toinen silmä sokeutui yhden päällekarkauksen jäljiltä, muutti Siiri portin taakse asumaan. Se on pikku juttu, jos koira on remmiräyhä tai hankala vieraitten koirien kanssa verrattuna siihen, kun koira on lauman sisällä räyhä ja tappelunhaluinen. Siiri reagoi ennen kuin ajatus ehti mukaan, eikä se kyennyt lopettamaan ilman fyysistä väliintuloa. Se kykeni lopettamaan ennen kuin se aloitti, mikä teki minusta henkisesti valppaan koirien tarkkailijan. Jos mudin omistaminen jotain on opettanut, niin arvostamaan laumasosiaalisia joviaaleja koiria.

Siiri ja Ella Nuuksiossa.

Siiri ja Ella -taustallaan madame Paksunperä, Ferdinand Tollo ja vaimonsa Alma Felsenhugel.

Ellalta loppui jaloista ulottuvuus, mutta sisu ei koskaan.

Ella, Alma ja Siiri.

Omppu, Alma, Ella ja Siiri.

Minut niin pakotettiin tähän kuvaan. Ton koiran kanssa.

Myy, Tauno ja Siiri.

Myy kilttinä tyttönä tuli Siirin kanssa toimeen. Ei Siiri varsin reilu sille ollut, mutta kyllä Siiri matematiikkaa osasi, Myyllä oli massaetu -ja sellaiseksi elämä SIirin maailmassa vähitellen muuttui.

Paksu poni ja porsastelevat rakit.

Taunolla ei ole ikinä ollut ongelmia Siirinkään kanssa.

Pikku Tauno, Myy ja Siiri.

Mutta paljon hyvää mahtui Siirin kanssa elämiseen vaikeuksien vastapainoksi. Siiri vei minut harrastuskoirien maailmaan, sytytti innostuksen agilityyn ja kuljetti metsiin ja merenrannoille. Se tutustutti minut rakkaimpiin ystäviini ja opetti enemmän koirista kuin kukaan pystyy kirjoista tai kursseilta sisäistämään. Se opetti myös mitä on kuolemaan asti kantava uskollisuus ja loppuun asti rinnalla kulkeminen. Se oli aina vierelläni, halusin tai en.

Viimeisenä kesänä, viikko ennen poistumista kasarmille.

Tehtiin me vähän tokoakin. Avoimen luokan verran. Vähän meinasi tehdä tiukkaa sekin Siiri voimakkaan noutoallergian vuoksi.

Siiri eli kanssani ajan, jolloin muutimme keskustasta omakotitaloon. Tulin äidiksi ja solahdin opiskelijasta työelämään. Sen mielestä maailmassa olisi ollut riittävästi ihmisiä, jos siellä olisi ollut vain me kaksi. Ja jos me olisimme olleet kaksin, olisi tarinamme ollut toisenlainen. Se ei koskaan, ikinä, viiksikarvallaankaan, olisi satuttanut lastani. Mutta en en olisi hetkeksikään luottanut sitä lapsen kavereiden seuraan. Se olisi puolustanut meitä kaikelta, mikä meitä olisi uhannut -kaikelta mikä ei uhannutkaan, mutta jos nyt varmuuden vuoksi kuitenkin.

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä.

Siiri paheksui syvästi sitä, että täysin vieraat ihmiset ramppasivat talossa vauvan syntymän jälkeen. Se olisi mielellään lennättänyt kuuhun joka ikisen ja varsinkin Hilun, joka oli Siirin maailmassa ilmiselvä vauvanryöstäjä. Siiri raukka taipui tahtooni, mutta seurasi silmä kovana jokaista vierasta välimatkan päästä naamallaan ilme, josta saattoi lukea vain ja ainoastaan: "Älä sitten sano, ettenkö olisi varoittanut, kun vauva varastetaan.".

Tätä en olisi uskonut näkeväni. Näinpä sittenkin.

Kaverukset.

Iidan kanssa agiliitämässä vajaa viikko ennen kuolemaa. Kukapa olisi arvannut.

Lapsi ei voi olla enempää turvassa, kuin taluttaessaan mudia.

Olin varma, että Siiri eläisi pelkän vittumaisuuden voimin seitsemäntoistavuotiaaksi. Viimeisenä kesänä minulla oli kuitenkin etiäinen, ettei kaikki ole niin kuin pitää. Siiri ei ollut ihan niin terävä, kuin normaalisti. Se ei ollut samanlainen villieläin, jonka korvat liikkuivat alati ja joka huomasi kaiken ympäriltään, vaan se tuntui heiveröiseltä ja palelevalta. Ja kuitenkin se juoksi samat lenkit kuin aina muutenkin. Se ui ja riehui, räyhäsi aidalla ja käyttäytyi huonosti. Ja joka aamu se loikoi sängyssä vieressäni, pani päänsä olkapäälleni ja painoi kuononsa poskeani vasten. Niin se teki viimeisenäkin aamunaan. Se oli parin tunnin aamulenkillä ja haukkui saksanseisojan. Mutta se tuntui vähän väsyneeltä, kun tulimme autolle. Ja töihin sain viestin, ettei Siiri ollut syönyt ruokaansa. Jokin tuntui väärältä. Ja kun tulin kotiin, ei Siiri tullutkaan minua vastaan portille. Kukaan ei haukkunut. Siiri oli pihalla, se makasi väärässä paikassa -ei talon portailla mistä se saattoi singota itsensä katapultin lailla liikkeelle ja lennättää itsensä pihan poikki aidalle huutamaan. Se makasi Taunon paikalla, siinä missä rannevammasta toipuva Tauno oli koko kesän viettänyt niin, että nurmikkoon oli kulunut kuoppa. Se katsoi minua portille, muttei tehnyt muuta. Kysyin siltä, onko kaikki hyvin ja se lähti ravaamaan minua kohti. Ravaamaan. Siiri. Sitten se ei saanut pidettyä kurssiaan suorassa vaan lähti kulkemaan kuin humalainen -ja kaatui. Ajattelin sen saavan jonkun kohtauksen, heitin fillarin sivuun ja ryntäsin paikalle. Se oli vitivalkoinen ja sydän hakkasi shokissa. Se olisi kuollut pihalle ilman, että kukaan olisi huomannut. Ryntäsin sisälle koiraa sylissä kantaen, laitoin sen tippaan, mutta ei mitään enää ollut tehtävissä. Ei mitään muuta kuin jouduttaa kuolemaa vähän. Ja koko sen ajan Siiri tuijotti minua suoraan silmiin. Tuijotti kunnes kuoli. Niin se lähti, samanlaisella rytinällä kuin elämäämme tulikin.

Otetaanpa Minnalle söpöilykuva!

Viimeisenä kesänä.

Kirjoitin silloin näin.

Hyvästi.

Kertokoon kuvat sen, mitä syntymän ja kuoleman väliin jäi. Paljon, todella paljon, hyviä hetkiä. Kallisarvoisia kokemuksia, ihania retkiä, mahtavia ihmisiä ja syviä tunteita. Ketään muuta koiraa en ole vihannut ja rakastanut niin repivästi samaan aikaan. Siiri. Siiri Virtapiiri. Tuuliviiri, elohiiri. Älä rääkkää poikia rykmentin kasarmilla liikaa, ettei Feri kuse kostoksi niskaani.

Virallinen Pomppa-malli.

Hiski-isä ja Sirkka-Liisa.

Ihan ikinä parhain kaveri koskaan, Sulo-veli.

Äidin tassun alla.

Tytär ja isänsä. Samasta puusta veistettyjä.

Siiri ja ihana Sulo.

Siiri ja Ferdinand Sipoossa. Ferillä oli pelisilmää, parempi antaa tättähäärän juosta yläkerrassa ja pitää sitä tiukasti silmällä, ettei löydä itseään ojan pohjasta.