Koko kesän minua on kyllästyttänyt. Kyllästyttänyt niin, että veri pakenee päästä. Kuinka monta kertaa olen jo tehnyt kaiken, en edes pysty laskemaan; sata, tuhat, viisikymmentäkahdeksantuhattaseitsemänsataakolme? En enää edes välitä miettiä. Mikään ei tunnu miltään, hajutkin ovat haalistuneet. On aika lähteä. Kaikki on jo nähty, haisteltu, merkattu, juostu, koettu, huudettu. Ei ole enää edes mitään sanottavaa.
Painan aamulla pääni hänen olkapäälleen ja venytän itseni pitkäksi, heitän takajalkani suoraan taakse päin ja ojentaudun häntä vasten. Hymyilen ja hän hymyilee takaisin ja painaa poskensa poskeani vasten. Niin kuin aina. Puhaltaa. Siihen en ole kyllästynyt, eikä hänkään. Kello vaatii ylös ja ulos, mutta varastamme joka aamu hetken, hän vaan ei tiedä vielä, että olen päättänyt lähteä -mutta minä tiedän, ja katson syvälle silmiin ja painaudun vielä hieman lähemmäs. Muistijälki, kosketus. kuononpainallus. Kaikki ne tärkeät yksityiskohdat.
Lennätän pellolla Kujetta, on kuuma ja ilma ei liiku, mutta minä liikun! Innostun ja huudan, hätkähdän itsekin, miten hyvältä se tuntuu. Hyppään uimaan, mutta palelen -hän katsoo ja kurtistaa kulmiaan, muttei sano mitään. Olen palellut tänä kesänä, vaikka vesi on lämmintä. Mutten välitä siitä nyt, haukun vanhan tuttuni, karkeakarvaisen saksanseisojan. Hän huokaa, "vanha kalkkuna, sinä se vaan jaksat". Puhkun niin kuin joka aamu, puhisen ja pörhistelen. Haukun ja sanon, että saa pärjätä ilman minua. Seisojan omistaja puhuu hänelle, "hyvin käyttäytyvä lauma sinulla" -"niin, kaikki paitsi tämä vanhin", hän vastaa ja hymähtää. Tanssahtelen vielä vähän, pöhisen ja nakkelen niskojani; meidän suvussa ei ole ollut tapana hyvään käytökseen langeta!
Päivällä hän on poissa, niin kuin aina. Aika matelee ja tekisi mieleni jo lähteä -en malta edes syödä. Vaeltelen ja vaihdan paikkaa, jalkani ovat levottomat. Myy murjottaa; hän ei halua, että lähden, on loukkaantunut eikä suostu hyvästelemään. Makaa olohuoneen nurkassa ja kieltäytyy edes kuuntelemasta, toistelee vaan, etten voi lähteä vielä. Että on vielä liian pian. Että hän ei haluaisi, eikä Myykään halua. Mutta olen jo pakannut kaiken ja odotan vain, että hän tulee kotiin ja voin hyvästellä. Odotan ja kuulen nurmikon kasvavan ympärilläni, tuulen humisevan koivuissa ja kiertävän terassin rakenteissa. On vielä kesä, mutta tuulessa tuoksuu jo syksy. Kuulen matojen kaivavan tunnelia allani ja muurahaisten marssivan pensaan lehdellä. Omenoiden kypsyvän ja lehtivihreän vetäytyvän vähitellen. Tauno vaihtaa asentoa ja kysyy, mitä aion ottaa mukaani. Kaiken, vastaan, kaiken tietysti. Hänen tuoksunsa, pikku ihmisen kosketuksen, äitini esiliinan hajun, kasteen nurmikolta ja agilityesteiden karhean pinnan. Kaiken! Se painaa, olen pakannut paljon ja hän viipyy pitkään. Odotan ja katson portille.
Kuluu tunti, ehkä toinenkin. Päiväkin, en tiedä. Ja sitten hän tulee, valkoiset napit korvissaan ja muovinen potta päässään. Katselen häntä kun hän pysähtyy portille, muttei tule sisälle. Hymyilen hänelle, ehdit sittenkin! Hän puhuu eikä kuulosta lainkaan iloiselta "moi Siiri, onko kaikki hyvin?" hän kysyy. Tietysti, vastaan ja lähden riemuissani juoksemaan portille häntä vastaan, mutta olen pakannut paljon ja kantamukseni painavat. Jalkani kieltäytyvät lennättämästä minua pihan poikki, eikä suustani kuulu ilon röyhkeää rehvakkaa haukkua. Kummastun. Hän ei kummastu, vaan paiskaa pyöränsä sivuun. Sydämeni hakkaa innosta, onnesta, kiihkosta. Kuulen se paukkeen, se jyskyttää kuin sinfoniaorkesterin yli-innokas perkussionisti. http://youtu.be/iZ9vkd7Rp-g Vai tuleeko se napista, joka tippuu hänen korvastaan, en erota. Kaadun hänen jalkoihinsa ja katson ylös päin. Tuijotan syvälle hänen silmiinsä. Hän kalpene ja kumartuu luokseni, yritän nousta mutta jalkani eivät kanna. Olen pakannut niin paljon. Hän nostaa minut syliinsä mutta veri kohisee päässäni ja piha pyörii. Leijun ylös taivaalle, kierrän pihan ja pauke pääni sisälle kovenee; sitten painaudun häneen ja hukun hänen silmiinsä. Hänen silmänsäkin pyörivät ja vetävät minua puoleensa kuin vuolas virta. Ympärilläni hyörii koko kylä, koko suku, näen kaikki täysin selvästi enkä mitään. Hänen silmänsä vaativat huomioni. Aika pysähtyy -vai laukkaako se. Onko hän siinä vai menikö jo? Tunnen itseni koko ajan kevyemmäksi, jätän matkatavarani taakseni enkä tunne tarvitsevani mitään. Tunnen iloa, hurmosta, riemua! Kaikki itkevät, hän itkee eniten. Pieni ihminen istuu hänen sylissään, silittää poskeani mutten tunne sitä vaikka tiedän hänen tekevän niin. Ponkaisen ilmaan ja tunnen itseni vapaaksi. Lennätän itseni pihan poikki, haukun ja rähjään eikä kukaan käske vaikenemaan. Vilkaisen taakseni, mutta hän itkee lohduttomana nikotellen ja kantaa raidallista pyyhettä sylissään. Saan ajatuksen ja karkaan portista kun hän kantaa pyyhemyttyä autoon ja juoksen naapurin sakemannien aidalle ja sanon kaiken sen, mitän olen koko kesän ajatellut. Huudan ja härnään, kiusaan ja kerron elämän totuuksia. Siirryn kettuterrierin aidalle, sanon kaikki mitä olen aina halunnut sanoa ja enemmänkin!! HAHAA! Olen mahtavassa vedossa ja vedän koko lavashown kulmakunnan rekkujen ihmetellessä. Siirryn aidalta aidalle ja nautin joka hetkestä!
Sitten kuulen hänen äänensä. Tunnen hänen poskensa poskeani vastaan, mutta se polttaa omaani ja vetäydyn pois. Hän itkee, ulvoo, rapistelee papereita, isoa muovisäkkiä, teippiä. Huudan hänelle, muttei hän huomaa minua. Katson häneen vielä, mutta sitten jalkani vievät minua taas. Päitsihovin koivujen latvat kutittavat anturoitani ja sinkoan tyhjälle pihalle. Rehvastelen aidalla, hätyyttelen kissoja ja huutelen hävyttömyyksiä friikkilän leonbergille. Hämärä on jo laskeutunut eikä kukaan ole hereillä. Kolistelen ulkoeteisessä, kun näen Ferin kyltin; virkaintoinen. Nauran! Nauran niin, että alan nikotella. Virkaintoinen! HAH! Kyökkipiikaintoinen ehkäpä, reuhkaintoinen varmasti, mutta kyllä minä sinulle kohta virkaintoiset näytän -ja potkaisen kylttiä. Se tippuu paikaltaan. Kavahdan, tästä tulee sanomista, Virpi ei tykkää jos kultapojun kylttiä potkitaan. Livistän paikalta. Jatkan vielä kohti Sipoonkorpea, merenrantaa, kalliota, Nuuksiota, agilityhallia. Minulla on vielä muutama kuitti kuitattavana, ennen kuin ehdin määränpäähäni.
Koko yön kuljen ja kuuntelen. Huudan ja lennätän itseäni pitkin peltoja ja hiekkarantoja. Kaikki tuntuu taas, hajut ovat voimakkaita, kuulen kaiken ympärilläni eikä mikään ole laimeaa tai tylsää. Väkevä virta tempaa minut mukaani, lennättää tuttuihin paikkoihin, sinkoaa kallioita merenrantaan ja keskelle järveä. Uin, juoksen, haukun, kaivan, haistan, hyppään, tunnen! Huumaannun kaikesta, mutta tiedän, että kohta on mentävä jo. Eteen päin, jätettävä metsät ja suopolut. Hän kulkee niitä vielä, jätän hänelle merkkejä itsestäni vaikka tiedän, ettei hän unohda. Jätän portin pieleen Myylle viestin; kiitos ja anteeksi. Ripottelen hänelle muistoja kaikkialle, yläkerran aulaan, ulkorappusille, Painiityn poluille, Nuuksion järviin, Sipoonkorven sammalikoille, merenrannan hiekkaan. Kallioille ja puiden rangoille. Tuulen ja veden virtoihin, kallioiden koloihin. Tehtäväni oli täynnä, jatkakaa te, olen kanssanne aina, kun vaan kaikelta muulta ehdin.
Löydän vihdoin oikean polun, siitä ei voi erehtyä, urosten himo nostaa kinttuaan jättää vahvempia viittoja kuin Destian pojat koskaan. Haistan Ferin lorottamat lammikot, Jorin käsialan ja Sissin! Ja Sissin vieressä Ellan. Ja sitten Sissin, jonka vieressä Ellan ja... Kiirehdin, haistan tuttuja hajuja, kuulen tuttuja ääniä. Lisään vauhtia, keveät tassuni iskevät kipinää ja riennän yhä nopeammin. Kunnes kompastun. Alma. Hän heilauttaa tukkaansa eikä ole huomaavinaankaan -näen silti, että hänen molemmat silmänsä säihkyvät ja huokaan helpotuksesta. Vanha hupakko keskittyy peilaamaan itseään lammen pinnasta ja vain nyökkää suuntaani kuin olisin joku tanssiaisissa esitelty vähempiarvoinen maalaisserkku. Olen tullut perille. Törmään kuluneesta ovesta sisälle, suoraan salonkiin. Ilma on sakeana sikarin savusta, näen pöydän ääressä kaksi hahmoa. Saviset saappaat, kampaamattoman tukan joka on nostettu pinneillä ylös, sikarintuhkaa puvulla, "shenkin lähiöpermanetti, olet taas huijannut!" kajahtaa halki ilman ja sikarin tuhkaa varisee lattialle. Ginilasi kilahtaa, hahmo käännähtää nopeasti ja näen Sissin. "Suorista esiliinasi tyttö ja tuo lasiini täytettä!" hän rähähtää ja alkaa sättiä pelikumppaniaan, joka nousee heltta tutisten seisomaan kaikille neljälle kymmensenttiselle jalalleen. Ella. Vihdoinkin, huokaan.
Rykmentin Kasarmi.
