Vaan kuinkas sitten kävikään.

Ei voi kirjoittaa Myystä ilman Taunoa, eikä kertoa Taunosta ilman Myytä; niiden kohtalot nivoutuvat tiukasti toisiinsa. Rakkaat ruåttalaiset maahanmuuttajani, se ensimmäinen ja se ikuinen ykkönen.

Vallhunden Tom "Tauno" & Seglinges My "Myy"

Paimenparkissa.

Egyszer mudi - örökké mudi? Pustan kutsu ei loppujen lopuksi kuitenkaan saanut minua pauloihinsa, eikä temperamenttinen keskisen Euroopan paimen lumonnut sieluani lopullisesti. Tinapilli soi edelleen jossain kaihoisasti Bodhránin tahdissa ja vihreän saaren tyyni paimenkoira hiipi ajatuksiin yhä useammin. Huomasin selaavani Vallregin pentulistaa ja etsiväni sitä lyhytkarvaista bordercollienarttua, joka veisi minut agilityradoille kanssaan. Ehkä se voisi viedä minut tuulisille nummillekin -lampaita en edes ajatellut, näin vain lempeän paimeneni seisovan Atlantin rannalla tuulen puhaltaessa nummikanervat kivistä maata vasten. Etsin sellaista lyhytkarvaista rumankaunista linjakasta käyttökoiraa, jolla korvien välissä olisi palikat yhtä hyvässä järjestyksessä kuin Stasin arkistot itäisessä Saksassa. Asialla ei ollut kiire ja jokin henkinen käsijarru hilasi hieman vastaan koko ajan. Etsin ja pyörittelin ilmoituksia ees ja taas kunnes lopulta päädyin pentueeseen, missä isä oli mielestäni komein koira ikinä ja emä paimennuksen lisäksi kisannut agilityssa ja emänemä jopa tokossa valioksi asti. Tässä se oli. Minun täydellinen pentueeni. Olin saanut päähäni, että pentuni olisi nimeltään Pikku Myy. Se olisi lyhytkarvainen, temperamenttinen ja nopea, kuten nimikaimansa. Vaan minun Myyni tukka ei ole lyhyt, eikä sen luonnekaan vastaa Toven nutturapään tappuraista temperamenttia. Minun Myyni on lempeä kuin Mymmeli. Pehmeä, taipuisa, kiihkeä, reaktiivinen ja nöyrä -ja siltikin hyvin, hyvin itsepäinen.

Dogge

Sia ja Eva
Foto: Ann Björkenius

Maahanmuuttaja kotoutumisjaksolla.

Siiri suvaitsi Myyn olemassaolon. Ehkä se fiksuna likkana tajusi, että vaikkakin Myy on kiltti ja lempeä, tulee se myös kasvamaan Siiriä kookkaammaksi ja massaylivoima suojasi pientä paimenkoiran alkua pustan prinsessan temperamentilta. Niin tai näin, pentuaika Siirin kanssa oli aina hieman enemmän stressaavaa.

Myy ja ikätoverinsa Aina.

Myyn kanssa tein kaiken "oikein". Olin kovasti oppinut ja kirjaviisas, olin tullut paremmaksi koiranomistajaksi tehtyäni kaikki mahdolliset vivisektiot ja virheet Siirin kanssa. NYT en epäonnistuisi, kaikki muuttuisi paremmaksi ja juoksisimme alas kukkaketoa iloisen heleän laulun raikaessa, kuin Trappin perhe varsin vähän todellisuuteen pohjautuvassa elävässä kuvassa. Tämä toimisi. Menestyisimme! En ollut vieläkään oppinut yhtään mitään.

Myy oli täydellinen. Se oli intensiivinen, se oli motivoitunut, se halusi kiihkeästi tehdä ja mieluiten minun kanssani -sen oppimisnopeus ja -kyky häikäisivät minut täysin. Ajattelin koko ajan, että se on liian täydellinen. Että tämä ei vain voi olla totta, eihän tällaista koiraa ole olemassakaan! Minulla oli vedenpitävä suunnitelma. Odotin esikoistani ja ainokaistani ja olin päättänyt, että koulutan pennulle perusasiat, saan lapsen, palaudun hetken (ehkäpä jopa sen kirjallisuudessa mainitun kuukauden, mutta todennäköisesti en sitäkään) ja palaan harrastusrintamalle valmiina ja tarmoa uhkuen, äitiysloma pelkkää aikaa täynnä tehdä ja touhuta. Todellisuudessa kompastelin raskauteeni kypsyneenä vielä kolme viikkoa yliaikaisena enkä pystynyt tekemään mitään järkevää vaan itku kurkussa rukoilin Kättärin ovella käynnistystä jälleen yhdessä yliaikaisuuskontrollissa. Minähän melkein oksensin kun yritin antaa pennulle namin ja ketteryyteni sai virtahevon näyttämään sirkusakrobaatilta. Eikä lapseni ollut lainkaan lukenut treenisuunnitelmaani; vihdoin synnyttyään se valvoi, itki ja roikkui minussa apinan poikasen lailla. Sanoinko muuten lapseni valvovan. Aamuin, päivin, öin. Vauvat kuulemma nukkuvat koko ajan, vaan ei minun vauvani. Olin väsymyksestä sekapäinen ja Myyn ensimmäinen ikävuosi menikin aikalailla sumussa kompastellen. Jossakin välissä onnistuin kuitenkin opettamaan sille agilityn alkeet -olen melko vakuuttunut siitä, että se oppi suurimman osan katsellessaan Janitan pennusta mestariksi dvd:tä, sillä hallilla yritin treenata koiria lapsi kantoliinassa roikkuen, kaikkien lastenvaunuihin viittaavien yritysten loputtua täydelliseen katastrofiin ja äiti-ihmisen henkiseen luhistumiseen.

Kun lapseni vihdoin päästi minut harrastamaan ilman jatkuvaa fyysistä kontaktia hänen puoleltaan, alkoivat hälytyskellot soida päässä aina vaan voimakkaammin. Myy oli ollut kömpelö pentu ja siitä kasvoi kömpelö nuori koira. Se ei hyppinyt koskaan ja se hallitsi takapäänsä erinomaisen huonosti. Siirin kanssa leikkiessään se oli aina jossain vaiheessa nurin -ja Sirkka-Liisa käytti tilannetta hävyttömästi hyväkseen aina kun silmä vältti. Ja kun Myy kerran treeneissä hyppäsi päin rengasta ja näin silmieni edessä kun koira parka vääntyi komelle mutkalle, annoin vihdoin periksi ja otin sen kuvan, minkä ottamista olin vältellyt. Myy, kultainen innokas koirani joka aina yritti parhaansa, vaikka vaadin siltä sellaista mihin se ei kyennyt, oli syntynyt käytännössä katsoen ilman lonkkia. Siitä ei ikinä tulisi telinevoimistelutähteä, eikä edes harrasteliitäjää. Luontoäiti opetti minulle hyvin isoin kirjaimin ja painavin äänensävyin, miten paljon kannattaa pieneen lapsikoiraan ladata odotuksia ja miten aina, ihan aina, kannattaa ottaa tosissaan se pieni sisäinen ääni, joka kuiskii ettei kaikki ole kunnossa.

Se oli iso pettymys. Tuon kesän piti olla the kesä. Kesä ennen kuin palaisin äitiyslomalta takaisin töihin; treenaisin koiria, humpsuttelisin jo vähän enemmän ihmistä muistuttavan lapsen kanssa ja viettäisin elämäni mahtavinta aikaa. Niinpä niin. Olin niin allapäin, että jopa siippa, joka yleensä vastustaa kaikenlaisia koirahankintoja henkeen ja vereen, alkoi töniä minua koirakaupoille. Käännyin Myyn kasvattajan puoleen ja hän ehdotti muutamia suunnitteilla olevia pentueita. Mutta kun ei ja ei. Ei kelpaa, ei tunnu omalta. Ei. En tahdo. Sitten hän lähetti kuvan pennusta, joka oli jäänyt kasvattajalleen pitkätukkaisten sisarustensa löydettyä jo omat ihmisensä. Se pentu katsoi minua suoraan silmiin. Se oli m i n u n koirani. Ja se katsoo minua edelleen samalla tavalla suoraan syvälle sieluun.

Tauno on minun koirani siitä hetkestä alkaen, kun näin sen ensimmäisen kerran. Rakastuin siihen heti, ihan korviani myöten naurettavasti kuin puumanainen nuoreen komeaan rantaleijonaan. Lähdin vain katsomaan pentua, en edes vaihtanut rahaa vaan pidin takaportin koko ajan auki pikaista pakoa varten. Vaikka tempoilin vastaan, ei sille minkään mahtanut, Tauno lähti meidän matkaamme, taakseen katsomatta. Ja sillä asenteella Tauno on elämäänsä aina elänyt; sillä koiralla ei ole huonoja päiviä, se rakastaa kaikkea ja kaikkia täydestä sydämestään. Jos joku ei rakasta sitä, se on hänen menetyksensä -ja varsinkin se on meidän mielestämme koko Ruotsin menetys, että laskivat täydellisen pikku nappulan minun matkaani, kauas villiin itään. Iloinen ja optimistinen täysin itseensä ja elämään luottava poikakoirani.

Taunosta piti tulla nimeltään Toivo, sillä se oli minun viimeinen toivoni ja siihen laitoin kaikki harrastustoiveeni. Hoettuani sille toivo-toivo-toivo koko Ruotsin reissuni, tulimme lapsen kanssa vihdoin kotiin ja esittelimme ylpeänä tuliaisemme siipalle, joka tokaisi ykskantaan Taunooooo. Yritin vielä hetken rimpuilla vastaan, mutta Tauno siitä tuli. Tauno Palo, naistenmies, armoton komeljanttari, omasta mielestään luojan lahja ihmiskunnalle ja varsinkin sen kaikille kauniimman sukupuolen edustajille. Mutta ennen kaikkea minun kultapojuni.

Myy, Sia ja Fame. Tytär, äiti ja isoäiti.

Siinä missä Myy on kiihkeä, saalisviettinen, pehmeä, nöyrä ja stressiherkkä, on Tauno rauhallinen, itsepäinen, hyväntuulinen ja voimakas. Se on kertakaikkiaan aviomiesmateriaalia. Se on luotettava ja vakaa kuin kallio, mutta se myös tuntee oman arvonsa, eikä hyppää akkojen asioille heti kun vihelletään -kyllä kultaseni, vien ne roskat ja korjaan pihaportin jahka ehdin, ehkä matsin jälkeen, ehkä ensi viikolla. Se tietää, että olen naurettavan lääpälläni siihen eikä vaivaa päätään sellaisilla asioilla kuin "akalta menee kohta hermot" tai "nyt heti paikalla tai tulee tupenrapinat". Kaikki aikanaan ja tarvittavassa järjestyksessä. Taunoa ei saa kuumennettua "yli". Sen perustemperamentti on vakaa ja sen dieselmoottori sai minut alkuun epätoivoiseksi -olin varma, ettei siitä ikinä tulisi formulakisojen nopeinta kärryä. Onneksi opin arvostamaan sitä varsin nopeasti, parempaa koiraa tulen tuskin koskaan saamaan, niin täyspäinen olento se on. Tiedän, ettei Tauno ei ole täydellinen koira, mutta se on täydellinen minulle.

Taunosta piti tulla minun agilitykoirani -ja siitä tulikin. Sanoin sen kasvattajalle (joka ei myy koiria "utanför vallning"), että saatanhan minä sen joskus lampailla käyttää, mutta siitä tulee minulle aksakoira. Piste. Vaan niin vaan tilanteet muuttuvat ja elämä vaihtaa suuntaansa. Kun Tauno täytti vuoden, olimme jo hyvää vauhtia aitaamassa ensimmäistä kesälammaslaiduntamme ja paimennus vei meidät lopulta mukanaan niin, että agilitysta tuli vain talviharrastus, paimennuskauden ulkopuolisen elämän viihdyke. Enkä usko kasvattajien olevan siitä lainkaan pahoillaan.

Lopulta Myystä tulikin tokokoira, jonka kanssa sain kasaan valionarvoon riittävät tulokset -vain näyttelytulosta vaille. Minulle Myy on silti tottelevaisuusvalio, sanoi suomen kennelliitto (sig heil heille) mitä halusi. Lisäksi Myystä tuli paimenkoira, jonka kanssa uppouduin lajin opiskeluun ja kisasinkin vähän. Paimenkoirayhdistyksen perusrataa yritimme läpi kolmasti ja yhtä monta kertaa myös hylkäännyimme. Kisoissa käytiin sekä kennelliiton, että spkyn puolella, hieman vaihtelevalla menestyksellä. Myy on kärsinyt ensimmäisen paimenkoiran syndromasta, missä koirasta riisutaan kaikki ominaisuudet ensin pois ja lisätään sitten absoluuttinen tottelevaisuus. En valita tai surkuttele omaa typeryyttäni, en olisi voinut paimentaa sillä muuten, mutta söin koiralta siinä prosessissa paljon sen vahvuutta ja luontaista eläintenlukukykyä. Myy vei minut monille paimennuskursseille, missä opin enemmän kuin sillä hetkellä tajusinkaan -lampaista, paimenkoirista ja etenkin itsestäni ja kyvystäni (eli sen puutteesta) edetä lajin parissa. Myy opetti minulle niin paljon ja olen sille isosti kaikesta velkaa. Nyttemmin Myy on toimittanut sairaseläkeläisenä seurakoiran virkaa sekä toiminut apukoirana omalla laitumella sekä lampolassa ja joskus vähän kisoissakin.

Kun olin aikani vellonut itsesäälissä Myyn vammaisuuden vuoksi, otin ohjatunkapulan kauniiseen käteeni ja muutin Myyn kanssa suuntaa kohti tokokenttiä. En varmasti olisi saanut valionarvoon oikeuttavia tuloksia kasaan, ellei Ninalla olisi ollut juuri silloin Ässä-projekti menossa. Treeniseuran lisäksi sain Ninan osaamisen ja avun, minkä kannattelemana pääsimme tavoitteeseemme. Minun ensimmäinen -ja varmaan viimeinen- teekooneloseni.

Tauno ja minä Lidingössä.

Tauno kisasi agilityssa kolmosluokkaan asti ja starttasi siellä jonkun kerran ilman mainittavaa menestystä. Kolmosluokkaan nousu osui juuri siihen hetkeen, jolloin agiltiy tuntui kaikkein turhimmalta ja luuhasin kaiken liikenevän ajan laitumella. Agilitykärpänen puri myöhemmin uudelleen ja kävimme Elinan yksäreillä jonkun aikaa suht säännöllisesti. Muistan edelleen sen viimeisen kerran toukokuussa, jolloin agilitymaailma tuntui olevan meille auki; koira kulki kuin unelma. Proffa-agilitya ihan parhaimmillaan. Olin pilvissä! Ja muutama päivä sen jälkeen Tauno juoksi laitumella kuoppaan, sai ranteen yliekstensiovamman ja vietti loppu kesän kipsi jalassaan ennusteella "kiva jos lenkkikoiraksi kuitenkin joskus kuntoutuu". Muistan vieläkin, kuinka se tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt minulta lekalla polvilumpiot muussiksi. Minun komea, lihaksikas, uljas poikakoirani könkkäsi kipsillä kuin vanha raihnainen pappa. Sydäntä puristi pelkästään sen katsominen saati huonon ennusteen ajatteleminen. Surin menetettyä tulevaisuutta ja säälin itseäni ja koiraa. Sain kuitenkin poikakoirani takaisin. Tauno kuntoutui uskomattoman hyvin, eikä vähiten sen ansioista, että sen hermorakenne kesti koko kesän makaamisen ortoosin kanssa ilman mitään pienintäkään ongelmaa -suuremmaksi ongelmaksi muodostui omistaja, joka roikkui pihaportilla surkuttelemassa kotiin jäävän koiran vuoksi. Vähitellen kuitenkin, pala palalta, puoli vuotta onnettomuuden jälkeen, uskalsin ensimmäisen kerran pikkupikkuisen paimentaa Taunon kanssa. Ensimmäinen metsälenkki, missä Tauno sai vähän aikaa juosta vapaana tuntui lahjalta, ensimmäinen pikku paimennustreeni lottovoitolta.

Kesän 2013 projekti.

Vasta taakse päin ajatellen tajuaa, miten helposti tällaisella hermorakenteella varustetun koiran kuntoutus sujui. Ei kaulureita, ei häkitystä tai hulluna hyrräävää koiraa. Pelkkää "ahaa, tällainen tossu tänään, otetaan siis lunkisti" asennetta ja ihan aikuisten oikeasti oleelliseen keskittymistä. Arvostan.

Espoon Eläinsairaalassa Jannella kontrollissa.

Ekoja kertoja pienellä lenkillä. Tutti suussa tietenkin.

Kuntoutusprojektin vesijumppaosuus.

Mielenterveyspaimennusta. Lampaat häkissä ja pari askelta kyyläämistä.

Onpa ihanaa koko kesän ortoosirumban jälkeen nähdä Taunon tassut!

Me and my.

Loppupelissä Taunosta tuli sittenkin paimenkoira. Paimennus oli noussut jo muutenkin ykköseksi harrastelistalla ja karpusonnettomuuden jälkeen Taunon jalka ei koskaan oikein täysin kestänyt agilityn veivaamista. Toistaiseksi sen kanssa on kuitenkin pystynyt paimentamaan ja siitä olen rajattoman onnellinen ja kiitollinen. Viime kesän kausi oli "koe-erä" kakkosluokassa, jos jalka kestäisi siellä kisaamisen, nostaisin Taunon kolmosluokkaan, mikä tuntui varsinkin itselle suurelta henkiseltä haasteelta. Kolmosluokka on se oikea luokka, open class, muut vain harjoitusta sinne. Toisaalta, kolmosluokka on oikeille paimentajille, ei tällaisille harraste puuhastelijoille. Sinne kampeaminen tuntui kuin olisi tallonut koko paimennusmaailman varpaille. Koiranhan ei itse tarvitse ansaita paikkaansa luokassaan vaan sen voi ilmoittaa oman harkintansa mukaan vaikka suoraan kolmosiin -takaisin päin ei vain ole tulemista. Täältä me nyt sitten kuitenkin tullaan, henkseleitä hyvin vaimeasti paukutellen ja soitellen varsin vienosti. Ensi kesänä osallistutaan siis vihdoin ja viimein isojen poikien luokkiin. Harjoitusta tästä saatiin kauden päätöskisoista Kotikoskilta, meidän ihka ensimmäisistä avoimen kisoista. Tällä tiellä jatketaan, jos ranne suo.

Kakkosluokan päätöskisat syksyllä 2014.
kuva: Martina Bergström

Turha tässä edes mainita, että Tauno on minun elämäni the Koira, eiköhän se ole tullut kaikille selväksi. Se kultapoju, joka tulee aina olemaan ykkösmies minun sydämessäni. Ei olisi Taunoa ilman Myytä, kaikki järjestyy aina jotenkin ja asioilla tuntuu olevan tarkoituksensa. Rakkaat svenssonit, joilta olen saanut tulikasteeni bordercollieiden maailmaan, toivottavasti pysytte molemmat minun kanssani vielä pitkään, pitkään, pitkään.

Seglinges My.

Vallhunden Tom

Evan luona Almungessa harjoittelemassa. Tempoa.
kuva: Anja Lehtiö

Taunon ensimmäinen paimennuskevät. kuva: Anja Lehtiö.

Tauno. kuva: Anja Lehtiö

Karin Söderbergin paimennuskurssi Kiteellä.

Myy Nietosvaaran tilalla.
kuva: Tanja Vahtera

Karin Matssonin kurssi Kotikoskilla.
kuva: Tanja Vahtera

kuva: Tanja Vahtera

Kuva: Tanja Vahtera

Tauno ja Iida. Parhaat kaverit nyt ja aina. <3

Taunolla on viisi pentuetta, joista on kasvanut mahtavia harrastuskoiria useampaan lajiin.
Tässä Iida ja Piggylands kasvatti "Gene". Kielimies hänkin.

Myy Stora Skugganissa kuninkaan lampailla.

Tauno ja emänsä Mingla.

Myy ja Iida.

Kesälampaat olivat karkureissulla kolme viikkoa. Mymmeli osallistui operaatio suureen sumputukseen ja saimme kuin saimmekin metsittyneet rouvat takaisin laitumelle. Tässä kohtaa olo oli kuin sankarilla.